Pohjimmiltas olet ehkä sittekin jotain aivan muuta

Mikä siinä on että ihminen on eri tilanteissa erilainen kuin toisissa?
Tarkoitan lähinnä sitä että hän on erilainen ulkomaailmassa ja virtuaalimaailmassa.

Mieleeni tulee eräs henkilö.

Hän ainakin vaikuttaa virtuaalimaailmassa kovinkin hermostuneelta ja vihaselle kun hänelle yrittää jutella. Vaikka itse ei edes yritä tahallaan ärsyttää toista niin hän silti hermostuu ja tiuskii.

Kun saman henkilön sitten tapaa taas ulkomaailmassa niin hän on jotenkin niin avoin ja vilkas. Eikä yhtään hermostunut. Ja on kokoajan lähettyvillä ja muutenkin. Täysin erilainen kuin virtuaalimaailmassa.

Mistä tämä johtuu?
Saako virtuaalimaailma ja pelit ja kaikki ihmisen niin hermostuneeksi? Eikö hän vain ole virtuaalisesti kommunikoiva ihminen? Onko kaikki paremmin virtuaalimaailman ulkopuolella?

Vai piileskeleekö avoimen ja vilkkaan kovapään alla kuitenkin herkkä ja hermopäinen ihminen? Tuoko virtuaalimaailma sittenkin esille oikeita puolia? Vai onko se ulkomaailma? Vai onko se kumpikaan?
Jospa hän onkin olevinaa kaksi eri persoonaa. Mutta ei se ole mahdollista. Tai on mutta.. no.. En tiedä.

Tämä ihminen on arvoitus.

Ehkä minun pitäisi ratkaista se.



Santra kiittää ja vaikenee taas hetkeksi.

Salamies

On täysin normaalia että ihminen ihastuu.
Sekin on normaalia että ihastus voi saada pään pyörryksiin ja pahentaa mielenterveyttä ainakin osittain(tiedättehän, kun ajatukset pyörii vain hänessä ja jokainen asia muistuttaa sinua HÄNESTÄ ja olet tulla hulluksi).
Mutta onko se normaalia ettei halua tuoda ihastustaan esille?

Ei sillä että sitä häpeäisi. Eieiei! Ei sinnepäinkään.
Mikä sitten on?
Ihminen pelkää muiden reaktiota.
Ihminen ei ole ehkä itse täysin selvillä itsestään.
Ehkä hän on vain epävarma.

Ehkä hän haluaa itse ensin varmistua että homma ei kuse.
Siinä vaiheessa kun kaikki tietävät HÄNESTÄ homma voi luisua käsistä.
Kaikki alkavat painostamaan tekemään ihastuksensa eteen sitä ja tätä. Mitä tästä seuraa?
Se lisää paineita. Ja näin ollen homma voi joko lähteä nousuun kuin raketti taivaalle, tai sitten laskea kuin lehmänhäntä tai jotain.

Näin ollen voi olla parempi antaa ihmisen selvitellä mahdollisuuksia ihastukseensa.

Vaikka ihminen myöntääkin olevansa ihastunut, turha sitä on painostaa kertomaan mitään. Hän tietää itse milloin on sen aika.

Ihastunut Santra kiittää ja vaikenee taas seuraavaan kertaan asti.

P.S SALAMIES tykkään susta!

Pidä jalat maassa

Mikä siinä on, että ihminen yrittää aina tavoitella jotakin suurta ja upeaa? Jotakin ...melkein mahdotonta.
Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Onko kuu todellakin tavoittelemisen arvoinen?

Vasta sitten kun huomaa, ettei taivaasta tähteä saa ja että ruoho onkin huonompaa toisella puolella sitä alkaa tajuamaan että lähelläkin on paljon hyvää.
Vasta silloin sen huomaa kuinka paljon annettavaa lähi ympäristöllä on.

Miksi näin? Miksi täytyy ensin tavoitella suurta saavuttamatonta? Eikö voi suosiolla katsoa ympärilleen ja nähdä sen pienen tähden joka onkin pudonnut taivaalta alas?