Sitoutumisen vaikeuksia

Kaipa se olisi jo aika päivittää hieman tätä blogia. Viime kerrasta tuntuu olevan aikaa taas ihan riittävästi.

Olen tässä pohtinut...
Mikä siinä oikein on, että toiset suhteet jäävät vain sellaselle "säätö"tasolle. Että sitä jonkun aikaa styylaa jonkun kanssa, mutta jossain vaiheessa se vain lakkaa olemasta, lähes itsestään.
Siinä voi olla kyse sitoutumiskammosta, kumpikaan ei ehkä uskalla sitoutua toiseen vakavasti. Kumpikaan ei välttämättä tiedä suhteen aikana, sitä millä tasolla he oikeasti ovat. Tai ehkä tietävät, mutta kumpikaan ei puhu siitä. Ehkä he eivät vain halua ottaa asiaa puheeksi, vaan antavat sen vain olla.
Tai sitten se voi olla vain sellaista tasapaksua, joka vain ei etene. Ehkä molemmat ovat ujoja. Eivät tiedä toisista. Ei tiedä mitä toinen haluaa, eikä uskalla kysyä, ettei riko sitä hetkeä, mikä silloin on. Ehkä he ajattelevat näin kokoajan, ja lopulta kumpikin huomaa, ettei siinä liikuta suuntaan eikä toiseen.

Voi toki olla mahdollista, että kumpikin osapuoli ei halua sitoutua siinä toivossa, että he voisivat löytää jotakin vielä parempaa.
Kannattaako se? Kannattaako aina yrittää etsiä jotain täydellistä? Eikö sitä voisi vain tarttua kiinni siihen mitä jo on.
Siinä voi helposti käydä niin, että kun suhde on lakannut olemasta, myöhemmin sitä haikailee sen perään ja ajattelee: Mitäköhän siitä olisi voinut tulla, jos olisin tehnyt sitä tai tätä.

Varmasti siitä jossittelusta on hyötyä. Se mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Kaikki tietysti voi olla mahdollista. Jälkeenpäin ei vain yleensä oikein tahdo saada enää sitä, minkä on jo kerran laskenut menemään. Ihmisen pitäisi olla rohkea. Pitäisi rohkeasti ottaa asioita puheeksi, eikä antaa ajan liukua ja virran viedä kauemmaksi. Tietenkin se riippuu siitä, mitä ihminen itse haluaa. Tai ehkä hän ei tiedä mitä haluaa.
Taidan taas toistaa itseäni.

Kiitos ja hyvää illanjatkoa

Santra